On päiviä, jolloin kaikki tuntuu menevän pieleen. Yleensä ne tulevat ja menevät aiheuttamatta kovinkaan suuria vaikeuksia, mutta entä jos sinulla olisi vain näitä murheellisia päiviä, jolloin mikään ei onnistu. Et pääse portaita alas kompastumatta, et voi ottaa astiaa käteesi sitä tiputtamatta. Et voi puhua kenellekään heitä loukkaamatta. Mikäli elämäsi koostuisi vain tällaisista päivistä, olisi hyvin todennäköistä, että elämänlankasi katkeaisi ennen aikaisesti. Tiedän, ettei minun elämänlankani sitä kestänyt. Juuri niin ei kestänyt. Elämäni oli yhtä loputonta painajaista 25 vuotta, mutta sen jälkeen se muuttui helvetiksi.
Oli aurinkoinen aamu ja linnut lauloivat iloisesti, tai niin hän ainakin toivoi. Hän ei kuullut lintujen laulua, ei nähnyt aurinkoa. Hän istui yksin hiljaisessa pimeydessä, joka koski vain häntä. Pimeys oli kuin lämmin peitto, joka peitti nukkuvan, mutta samalla myös kuin syvä vesi, joka ei päästänyt pois syleilystään. Tähän syleilyyn oli hän vajonnut, eikä paluuta enää ollut. Ei paluuta, vain lämmin hiljainen pimeys. Hän istui hiljaa pimeydessään ja toivoi lintujen laulavan auringon paisteessa, sillä muuten ei ollut enää toivoa. Ei toivoa valosta, ei toivoa äänestä. Ei toivoa elämästä.
Aurinko todella paistoi ja linnut lauloivat puissa ja pensaissa. Sarah asteli pitkin puistotietä kohti uimarantaa hyräillen kevyesti kesäisiä laulunpätkiä. Kuitenkin merenrannalla tyttö vaikeni; kauempana näkyvä synkkä saari oli aina pelottanut häntä. Se oli vaarallinen paikka; monet veneet ja laivat olivat uponneet tai vahingoittuneet pahoin saarta ympäröivissä karikoissa. Lukuisat ihmiset olivat hukkuneet yrittäessään uida maihin veneen upottua, sillä saaren ympärillä oli hyvin voimakkaita virtauksia ja pyörteitä, jotka veivät veden alaisiin luoliin. Sarah katseli pilviä jotka olivat alkaneet vyöryä esiin horisontista, oli turha vaihtaa uimapukua, kun sade oli tulossa.
Tuuli yltyi nopeasti. Se puhalsi mereltä yhä voimistuen ja rantaan tullessaan nosti ilmaan hiekkaa ja roskia. Sarah juoksi puistotietä kohti kotia; ei olisi mukava olla ulkona kun sade alkaisi. Vaikka oli kesä, eivät sateet olleet lämpimiä, vaan usein satoi jopa rakeita. Mereltä tuli aina kylmimmät sateet ja pienenä Sarah oli usein kuvitellut synkän saaren aiheuttavan ne. Sarah hymyili muistaessaan kuvitelmansa; hän oli väittänyt äidilleen että saaressa asui hirviöitä ja kummituksia, jotka puhdasta ilkeyttään lähettivät kylmät sateet pilaamaan lämpimät uintisäät. Äiti oli hymyillyt ja pudistellut päätään, mutta ei koskaan olut yrittänytkään oikaista tytön kuvitelmia. Se oli ollut hyvä keino pitää lapset poissa surmanriutoilta.
Ensimmäiset rakeet iskeytyivät maahan. Sokaiseva välähdys halkaisi taivaan ja korvia huumaava jyrinä seurasi lähes välittömästi. Pimeyden läpi eivät ukkosen äänet ja salamat päässeet. Hän istui hiljaa pää alaspainuneena tuntien lattian hennon tärinän. Hyvin hitaasti hän nousi ylös ja tunnusteli tiensä seinän viereen ja lähimmän ikkunan luo. Ikkunaruutu tärisi voimakkaammin ja hento ilmavirta pyyhki hänen kasvojaan. Viiltävä kipu läpäisi pimeyden ja hetken kaikki oli hehkuvan punaista. Lasin sirpaleet viilsivät syvältä ikkunan räsähtäessä rikki voimakkaan tuulen iskiessä sitä vasten.
Sarah katseli myrskyä ikkunasta. Salamat välähtelivät merellä ja tuuli nostatti aallot huimaavan korkeiksi. Maalle päästyään tuuli repi puista oksia ja vei mukanaan kaiken minkä irti sai. Sarah asteli hermostuneena ympäri huonettaan; ukkonen oli tullut täysin varoittamatta. Olikohan saarella jotain tekemistä asian kanssa.. Tyttö pysähtyi ja naurahti itselleen; ei, lapselliset kuvitelmat saivat nyt jäädä. Ainahan säät olivat vaihdelleet äkillisesti. Silti Sarah tunsi yhä koko ajan kasvavaa hermostuneisuutta, vaikkei tiennytkään syytä siihen.
Muutamassa tunnissa kaikki oli ohi. Ukkonen laantui ja taivas kirkastui jälleen. Ilma lämpeni, mutta tuoksui yhä raikkaalle. Myrsky oli jättänyt jälkeensä paljon irtonaisia roskia ja puiden oksia, mutta pian nekin oli raivattu pois. Sarah päätti lähteä uudelleen rannalle, sillä aina myrskyn jälkeen oli rannalle kertynyt paljon mielenkiintoista tavaraa. Sieltä oli löytynyt jopa ehjiä astioita, mutta yleensä tavarat olivat ihan arkipäiväistä ja rikkinäistä käyttötavaraa.
Rannalle päästyään Sarah katseli järkyttyneenä näkymää, joka jatkui koko rannan mitalta. Ajopuita ja kaikenlaista roskaa oli ajautunut rantaan aaltojen tuomana. Hitaasti tyttö asteli pitkin rantaa ja väisteli aaltojen tuomia puuröykkiöitä; uimaan ei pääsisi vielä moneen päivään. Sarah huokaisi; hän olisi mielellään kastautunut viileään veteen. Samassa tytön katse osui jälleen synkkään saareen kauempana merellä. Myrsky oli ilmeisesti kaatanut metsää saaren rannoilta, sillä Sarah oli näkevinään vanhan ränsistyneen linnan kohoavan siinä, missä ennen oli näkynyt vain metsää. Tyttö katseli linnaa kiinnostuneena; kuinkahan vanha se mahtoi olla?
Sarah ei muistanut äitinsä kertomia tarinoita vanhasta kummituslinnasta, josta saattoi kuulaina öinä kuulua tuskaisia huutoja. Linna oli rakennettu lähes 600 vuotta aiemmin, jolloin maa oli vielä ollut jakautunut pieniin kuningaskuntiin. Paikallinen kuningas oli rakennuttanut linnan asunnokseen vaikea pääsyiselle saarelle, jotta voisi hallita kansaansa läheltä, mutta samalla pysyä itse turvassa. Kuningas oli ollut julma ja osoittanut kansaansa kohtaan vain halveksuntaa. Suurin osa kansan tuloista ja maan sadosta päätyi kuninkaan varastoon. Erityisen julma kuningas oli kuitenkin ainoalle pojalleen, sillä tämä ei hyväksynyt isänsä tapaa hallita.
Vuodet kuluivat ja lopulta kansa nousi kapinaan. Eräänä kuulaana yönä suuri kapinallisjoukko hyökkäsi linnaan ja surmasi kaikki kiinni saamansa aateliset. Kuningasta palvelevat orjat kansa vapautti ja näin oli kuningas syösty vallasta. Kansan keskuudesta nousi pian uusi kuningas, joka nopeasti ymmärsi, että entisen kuninkaan perillistä ei ollut surmattu, vaan tämä oli vapautettu orjana. Tästä alkoi prinssiin kohdistunut vaino ja pian tämä jäikin kiinni. Prinssi vangittiin ja tämä suljettiin linnan alla olevaan tyrmään kansan tietämättä.
Sarah hätkähti hereille ajatuksistaan; uusi kuningas oli syrjäytetty pian valtaanastumisensa jälkeen ja kuningaskunnat olivat yhdistyneet yhdeksi isoksi valtioksi. Linna oli jäänyt tyhjilleen ja rappeutunut. Hiljalleen tarinat palautuivat tytön mieleen. Oli kerrottu, että linnan rakennuttaneen kuninkaan kiduttamat ja surmaamat henkilöt yhä vainoaisivat linnaa aaveina. Sarah naurahti hiljaa itskseen; eihän aaveita ollut olemassakaan. Kauhutarinat olivat vilkkaan mielikuvituksen tuotetta.
Päivä kului nopeasti ja pian alkoi hämärä laskeutua maiseman ylle. Sarah asteli hiljalleen kotia kohti; rannalta ei ollut löytynyt mitään mielenkiintoista. Kesällä ei koskaan tullut täysin pimeää, joten tyttö ei kiirehtinyt; hämärässä oli mukava kävellä. Samassa ilmassa kiiri huuto, joka kieli sietämättömästä tuskasta. Huuto kaikui kallioista ja tuuli kuljetti sitä yhä kauemmas sisämaahan.Sarah tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkää ja tytön sydän alkoi sykkiä kiivaammin; huuto oli tullut linnasta.
Hengästyneenä Sarah törmäsi eteiseen, jossa tytön äiti oli parhaillaan siivoamassa. Nainen katseli tytärtään kummastuneena; ei ollut Sarahin tapaista hermostua niin että hengästyi. Nopeasti tyttö veti äitinsä kettiöön ja selitti tilanteen. Nainen kuunteli vakavana; hän ei uskonut aaveisiin, mutta huuto saattoi olla peräisin merihätään joutuneelta veneilijältä. Kuultuaan koko tarinan nainen nousi ja soitti pelastuslaitokselle, mistä luvattiin lähettää partio tarkastamaan tilanne. Sarah pyysi päästä mukaan ja pyyntöön suostuttiin, sillä tyttö voisi kertoa mistä suunnasta huuto oli tullut.
Vain puolituntia myöhemmin Sarah istui suuressa veneessä yhdessä pelastuslaitoksen partioon kuuluvien miesten kanssa. Merellä oli hämärää, mutta varovasti vene eteni kohti saarta väistellen karikkoja ja pinnan alla piileviä uppotukkeja. Etsinnät jatkuivat yli tunnin, mutta mitään ei löytynyt. Tuuli oli yltynyt pikkuhiljaa viimeisen puolentunnin aikana ja pelastuspartion johtaja alkoi harkita rantaan palaamista. Kuitenkin tuuli yltyi koko ajan enemmän ja aallot alkoivat kohota yhä korkeammiksi. Vene keinui vaarallisesti ja rantaan paluu alkoi näyttää mahdottomalta. Sarah katseli kohti lähellä näkyvää saarta; olisikohan sinne mahdollista rantautua?
Tuuli sai taivaalta ryöppyävän sateen iskemään vasten kasvoja ja aallot kohosivat jo yli kolmimetrisiksi. Sarah seisoi sateessa katsellen synkkänä näkyvää ränsistynyttä linnaa samalla kun pelastuspartion miehet kiinnittivät venettä niin etteivät aallot veisi sitä mukanaan. Varovasti Sarah alkoi astella kohti linnaa; vaikka se olikin ränsistynt sieltä voisi saada suojaa sateelta. Miehet kiiruhtivat tytön perään ja saivat tämän kiinni vain kymmenen metrin päästä linnan porttiholvista; olisi hullua mennä lahoon lähes romahtamispisteessä olevaan linnaan.
Sokaisevan kirkas salama iski maahan saaren toisessa päässä ja miehet vilkaisivat linnaa; olisiko sittenkin parasta mennä linnaan? Sarah oli noussut ylös salaman iskiessä ja piteli korviaan päätä huimaavan jyrinän yhä jatkuessa. Vaikka miehet eivät haluaisikaan linnaan, hän menisi; ei ollut järkevää istua puun alla ukkosella. Päättäväisesti tyttö asteli porttiholvin ali yli maahan kaatuneiden lahonneiden porttien. Linna kohosi Sarahin edessä valtavana, eikä tyttö voinut olla ajattelematta tarinoita joita oli linnasta kuullut.
Lattia tärisi jälleen hennosti. Oliko myrsky palannut? Pimeyden läpi hän ei kyennyt kuulemaan jyrinää, eikä näkemään sokaisevan kirkkaita salamoita, jotka iskeytyivät yksi toisensa jälkeen maahan linnan ympärillä. Kipu tuntui kirkkaana ja kovana hänen yrittäessään nousta ylös; edellisen myrskyn rikkoman ikkunalasin sirpaleet olivat yhä hänen lihaansa uponneina. Huokaisten hän antoi kehonsa rentoutua ja yritti ajatella aurinkoa ja laulavia lintuja; ne tuntuivat vain kaukaiselta kauniilta sadulta.
Sarah astui varovasti sisään linnan suuresta oviaukosta. Kerran siinä oli ollut suuret ja vahvat metallikoristeiset tammiovat, mutta nyt toinen oli kaatunut lattialle ja toinen roikkui vielä puoliksi ruostuneissa saranoissaan. Lattia narahti varoittavasti Sarahin jalan alla ja tyttö alkoi varovasti tunnustellen etsiä tietä hieman sisemmälle. Yhtäkkiä lattia kuitenkin antoi periksi ja Sarah tunsi putoavansa. Pudotus oli pitkä, mutta tyttö ei satuttanut itseään, sillä tämä tipahti suoraan valtavaan kasaan kuivaa heinää.
Pelastuspartion miehet näkivät Sarahin putoavan lattian läpi, mutteivat ehtineet auttaa tätä. Sarahin huuto kaikui tyhjässä talossa ja sitten oli aivan hiljaista. Miehet lähestyivät varovasti lattiassa näkyvää aukkoa ja yksi valaisi sitä taskulampullaan. Reiästä ei näkynyt mitään, vain pelkkää pimeyttä. Sarahin kohtalo askarrutti miehiä ja nämä miettivät keinoa pelastaa tyttö pimestä. Mitään keinoa ei kuitenkaan tuntunut löytyvän, sillä lattia alkoi tuntua pelottavan huteralta jo parin metrin päässä reiästä. Miehet vajosivat hiljaisuuteen ja odottivat myrskyn laantumista apua hälyttääkseen.
Sarah ei nähnyt mitään pehmeässä heinäkasassa istuessaan. Pimeys oli täydellinen ja varovasti tyttö alkoi tunnustella reittiä eteenpäin. Heinäkasasta päästyään tyttö törmäsi viimein ylöspäin vieviin portaisiin. Ne olivat vankkaa kiveä kuten lattiakin ja varovasti Sarah alkoi kiivetä askelma askelmalta ylöspäin. Portaat kaartuivat koko ajan ja Sarahista tuntui kuluneen ikuisuuksia kun hän viimein alkoi erottaa heikkoa valonkajoa. Lopulta tyttö huomasi seisovansa pienessä huoneessa, jota taivaalla välähtelevät salamat valaisivat.
Hetkeen Sarah ei nähnyt mitään, mutta jälleen seuraavan salaman välähtäessä tyttö havaitsi jotain lattialla. Jännittyneenä Sarah asteli lähemmäs. Lattia narahteli tytön varovaisten askelten alla, mutta tuntui silti tukevalta. Salaman jälleen välähtäessä Sarah oli vähällä huutaa tajutessaan astelevansa kohti lattialla lojuvaa ihmistä. Tyttö pysähtyi ja odotti seuraavaa salamaa, jonka valossa näki ihmisen lojuvan selällään liikkumatta kuin kuollut. Hyvin hitaasti Sarah lähestyi ihmistä ja havaitsi tämän nuoreksi mieheksi; mitä tekemistä tällä oli vanhassa linnassa?
Lattia narisi. Hän ei kuullut narinaa, mutta tunsi sen sitäkin paremmin. Joku asteli kohti häntä, epäröiden ja välillä pysähdellen, mutta lähestyi silti koko ajan. Miksi kukaan olisi tullut linnaan? Miten tämä oli löytänyt tiensä hänen luokseen? Kipu esti häntä liikkumasta ja pelko lisääntyi. Mitä tulija halusi hänestä? Eikö hän ollut kärsinyt tarpeeksi hiljaisessa pimeydessään? Askeleet lähestyivät jälleen ja lähes hengittämättä hän odotti mitä tapahtuisi.
Sarah oli viimein päässyt aivan lattialla lojuvan miehen viereen ja katseli tätä huolissaan. Miehen kasvot, kaula ja kädet olivat lasinsirpaleiden viiltelemät ja joissakin haavoissa näkyi selvästi vielä kiinni olevia lasinsiruja. Tyttö polvistui miehen viereen ja kosketti varovasti tämän olkapäätä; heikko hengitys kertoi tämän olevan elossa, mutta entä oliko mies tajuissaan? Sarah ei saanut vastausta, eikä oikein tiennyt mitä tehdä; miten hän saisi itsensä ja miehen takaisin pelastuspartion luo?
Kipu viilsi läpi kehon kun tulija kosketti hänen olkapäätään ja hän toivoi voivansa liikkua tulijan ulottumattomiin. Miksei häntä jätetty rauhaan? Hän halusi vain olla yksin pimeydessään, josta kukaan ei häntä voinut pelastaa. Väsyneenä kipuun hän toivoi kuolevansa, mutta koskaan niin ei tapahtunut. Koskaan mistään ei seurannut kuin kipua. Nytkin tulijan jokainen kosketus aiheutti yhä enemmän kipua, kun tämä varovasti irroitti lasinsirpaleita hänen haavoistaan.
Sarah tunsi miehen vapisevan ja ymmärsi tämän olevan tajuissaan. Tyttö yritti puhutella tätä usempaan kertaan, muttei milloinkaan saanut vastausta. Sarah ei osannut muuta kuin yrittää irroittaa kaikki mahdolliset lasinsirut ja sitoa haavat mahdollisimman hyvin. Olo oli toivoton, miksi hän joutui näihin tilanteisiin, vaikka paikalla oli koulutettuja pelastuslaitoksen miehiä? Mahtoivatkohan miehet edes etsiä häntä, vai olivatko nämä jo luovuttaneet? Näiden kysymysten vaivaamana Sarah vajosi hiljaisuuteen ja mahdollisimman hellävaroen hoiti nuoren miehen haavoja.
Kului tunti ja myrsky alkoi laantua. Pilvet rakoilivat ja kirkas kuu lipui esiin valaisten huoneen kelmeällä valolla. Sarah katseli ympärilleen ja huomasi kahdella seinällä oviaukot. Toinen oli hänen selkänsä takana, se sama josta hän oli tullut, ja toinen vastapäisellä seinällä. Hyvin hitaasti ja varovasti tyttö asteli oviaukolle ja havaitsi että sieltäkin kulki portaat alas. Hetken mietittyään Sarah lähti astelemaan portaita alas; pääsisiköhän tätä reittiä takaisin aulaan?
Pelastuslaitoksen miesten yllätys oli suuri, kun Sarah täysin vahingoittumattomana asteli alas kivisiä portaita aulan kauimmaisessa päädyssä. Tyttö vilkutti miehille iloisesti ja viittoi näitä tulemaan luokseen. Miehet olivat epäilevällä kannalla, mutta Sarahin huutaessa, että ylhäällä oli loukkaantunut ihminen, nämä alkoivat äärimmäisen varovaisesti ylittää huteraa lattiaa; miten tyttö oli ylipäätään päässyt ylös?
Lattia narisi jälleen; hän tunsi lautojen liikkeet. Oliko hänet viimein jätetty rauhaan? Askeleet etääntyivät ja helpotuksen huokaus purkautui hänen huuliltaan; viimeinkin. Kuitenkin jo muutamaa hetkeä myöhemmin alkoi lattia jälleen narista. Lukuisat askeleet lähestyivät; mitä oikein oli tapahtumassa? Ei hän tahtonut kenenkään apua, vain olla yksin pimeydessään. Askeleet pysähtyivät ja hän tunsi varovaisen kosketuksen kaulallaan; kipu lähti jälleen liikkeelle.
Pelastuspartion miehet eivät olleet uskoa silmiään; lattialla tosiaan lojui nuori mies, joka oli kauttaaltaan haavoilla. Varovasti partion johtaja kokeili tämän pulssia; heikko, mutta tuntui edelleen. Verta oli valunut lattialle, jonkin verran ja kuunvalossa miehet näkivät, että poika (niin nuori oli mies heidän mielestään) oli ryöminyt keskemmälle lattiaa pois särkyneen ikkunan luota. Veri oli kuivaa, joten ilmeisesti pojan haavoittumisesta oli aikaa jo jonkin verran. Ilmeisesti vanha ikkunalasi oli antanut periksi kovalla tuulella ja pirstoutunut juuri, kun poika oli ollut ikkunan ääressä.
Miehet toimivat ripeästi; yksi kiirehti veneelle ja nouti sieltä kokoontaitettavat paarit ja ensiapulaukun. Toiset tutkivat pojan voinnin. Sarah kertoi yrittäneensä puhutella tätä vastausta saamatta, jolloin partion johtaja hymyili todeten ettei se ollut ihme; poika oli kuuro. Sarah nyökkäsi ja katseli kuinka miehet tutkivat poikaa. Tämä näytti vapisevan ja sujetuista silmistä valui muutama kyynel. Varovasti partion johtaja raotti pojan toista silmää ja näytti järkyttyneeltä; kuinka poika oli päätynyt saarelle? Sarah kiersi katsomaan mitä miehet olivat nähneet ja ymmärsi viimein, että poika oli myös sokeakin. Ei kuitenkaan ollut aikaa ihmetellä, vaan heti kun veneelle lähtenyt mies palasi poika nostettiin varovasti paareille ja kannettiin veneelle.
Kipu yltyi jokaisesta kosketuksesta; mitä hänelle oikein tehtiin? Joku raotti hänen silmäänsä; se koski ja pimeys kävi yhä tiheämmäksi. Hän ei kuitenkaan menettänyt tajuaan ennen kuin useat kädet tarttuvat häneen ja nostivat hänet ilmaan. Hetken oli rauhallista; ei kipua, ei pimeyttä. Pian kuitenkin pimeys palasi ja kipu seurasi välittömästi perässä aiheuttaen yhä heikkenevän olon. Maailma keinui. Hento tuuli pyyhki hänen kasvojaan. Muutama suolainen pisara tippui hänen huulilleen; oliko hänet viety pois linnasta? Oliko hän merellä? Kauhu valtasi mielen, mutta kipu esti liikkumisen.
Varovasti miehet kantoivat paarit veneelle ja Sarah seurasi vaitonaisena perässä. Pian he olivat jo matkalla mantereelle ja tyttö katseli huolestuneena kalpeaa ja heikosti hengittävää poikaa; tämä oli kokenut kovia. Veneen rantautuessa oli paikalla jo ambulanssi, jonne poika siirrettiin. Sarahin äitikin oli jo rannallla odottamassa ja tyttö kertoi pikaisesti seikkailustaan. Tämän vuoksi äiti päätti että Sarahkin kävisi lääkärillä tarkastuttamassa itsensä, ettei mitään ollut sattunut tämän pudotessa. Myös mahdolliset veritaudit piti sulkea pois; olihan tyttö liikutellut paljain käsin veristä lasia. Sarah oli aina pitänyt äitiään ylivarovaisena, mutta suostui tämän vaatimukseen.
Tärinä tuntui selvästi; mitä tapahtui? Hänen kasvoilleen oli laitettu jotain ja hengitys oli helpottunut, mutta minne häntä oltiin viemässä. Hänen ympärillään oli monia ihmisiä jotka tuntuivat kovin hätäisiltä; oliko jokin vialla? Olivatko ihmiset huolissaan hänestä? Miksi? Eihän hän voinut kuolla? Hän oli haavoittunut ennenkin joidenkin mukaan kuolettavasti, mutta hän ei koskaan päässyt vapaaksi. Hän ei voisi koskaan vapautua ikuisesta hiljaisesta pimeydestään. Väsymys valtasi mielen ja kivusta huolimatta hän nukahti. Mitä oli tapahtumassa?
Frontpage Review fiction