Olen väsynyt sotaan ja kuolemaan ympärilläni. Perheeni kuoli sata vuotta sitten ja kyläni tuhottiin vain vuosia myöhemmin. Pakenen henkeni edestä ihmisiä, jotka ovat itseäni heikompia. Olisi helppoa tuhota heidät kaikki, jos kykenisin muuttuman todelliseen muotooni, mutta kaulassani oleva panta estää sen. Meillä kaikilla on panta. Se oli ainut tapa vakuuttaa ihmisille ettemme ole vaarallisia, että he voivat elää sopusoinnussa kanssamme. Vuosituhansia sitten ihmisten hallitsija ja meidän johtajamme tekivät sopimuksen lopettaakseen veriset taistelut lajiemme välillä. Jokainen lohikäärme pitäisi kaulassaan pantaa joka estää muodonmuutoksen ja vastineeksi saamme elää rauhassa ihmisten keskuudessa. Muistan hetken jolloin sain pannan liiankin hyvin. Se tapahtui kun olin 20-vuotias. 20 on ikä jolloin nuoret lohikäärmeet muuttuvat ensimmäisen kerran, mutta enää tätä muutosta ei sallittu. Isäni tuli luokseni sinä iltana ja nähdessään hermostuneisuuteni laski kätensä olalleni. ”Olet lähellä muutosta Drake. On aika...” Painon pääni; en tahtonut pantaa. Olin nähnyt mitä se teki. Isäni otti esille hopeanhohtoisen metallipannan ja kiinnitti sen kaulaani. ”Rohkeutta poikani. Tänään sinuun tule koskemaan enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta se menee ohi ennen kuin aamu valkenee.” Nyökkäsin sanattomana; olin nähnyt kuinka monet uhmakkaat ystäväni olivat yrittäneet muuttua ja pudonneet polvilleen kirkuen tuskasta. Tiesin mitä oli tulossa, mutta tieto ei vastannut todellisuutta. Sinä yönä menetin ääneni useaksi vuosikymmeneksi tuskanhuutojeni tuhotessa äänihuuleni. Ensimmäinen muutos on lohikäärmeille hallitsematon. Muutut halusit sitä tai et, mutta panta estää sen joka tapauksessa ja kipu on sietämätön. En tiedä vieläkään miltä näyttäisin lohikäärmeenä, mutta isäni epäili että kivuistani päätellen olisin hyvin suurikokoinen. Oli miten oli, en uskaltanut yrittää muutosta uudelleen.
Elimme rauhassa useampia vuosituhansia. Panta ei häirinnyt minua enää muutaman vuoden jälkeen ja suurimmanosan ajasta vietin ystävieni kanssa. Kaikki ystäväni olivat lohikäärmeitä, sillä en jaksanut kuunnella ihmisten vihjailua pannasta. Nuorena minulla oli muutamia ihmisystäviä, ennen kuin sain pannan kaulaani. He tiesivät että olin lohikäärme ja olimme tasa-arvoisia joukossamme, kunnes sain pannan kaulaani. Sen jälkeen minusta alkoi tuntua kuin olisin ollut heille pelkkä eläin, kuin koira. Vitsit alkoivat yhä useammin liittyä pantaani ja lopulta ne menivät pidemmälle. He nöyryyttivät minua, pakottivat neljälle jalalle kuin eläimen, sitoivat hihnan pantaani ja nauroivat häpeälleni. En enää tavannut heitä sen jälkeen. Vuosituhansien kuluessa unohdin pahat muistoni ja elin onnellista elämää kunnes koitti päivä jolloin joku oli onnistunut irrottamaan pantansa ja muuttui todelliseen muotoonsa alkaen terrorisoida ihmisiä. Tästä seurasi yleinen viha meitä kaikkia kohtaan ja nopeasti tilanne kärjistyi niin että eriydyimme ihmisistä omiksi kyliksemme. Pian tämän jälkeen ihmiset alkoivat järjestelmällisesti tappaa lohikäärmeitä. Ensin kuulimme huhuja kaukaisemmista kylistä ja lopulta meidänkin kyläämme hyökättiin. Monet saivat surmansa, perheeni mukaan lukien. Minut lähetettiin etsimään apua naapurikylistä, mutta kaikki oli jo tuhottu. Palasin kylääni ja elimme pelon vallassa vielä muutaman vuoden, ennen kuin koko kylämme tuhottiin. Vain muutama haavoittunut eloonjäänyt pääsi pakenemaan, minä muiden mukana. Olin pahasti haavoittunut, mutta paranin melko nopeasti. Yksi toisensa jälkeen eloonjääneiden joukko kuitenkin väheni ja pian huomasin olevani yksin. Yksin olen paennut nyt useampia vuosikymmeniä ja alan olla lähes varma että olen viimeinen lajistani.
Nojaan väsyneenä puuhun ja kuulen takaa-ajajieni lähestyvän. En jaksa enää pitkään. En ole syönyt tai juonut mitään useampaan päivään ja uni on jo kauan sitten unohdettu ylellisyys. Pakotan särkevät jalkani kantamaan minua eteenpäin ja kompastelen puiden juuriin ja kiviin. Yhtäkkiä oikeassa olassani tuntuu vihlovaa kipua ja kaadun maahan tukahtuneen äännähdyksen karatessa rohtuneilta huuliltani. Vilkaisen olkaani ja näen nuolen. He olivatkin lähempänä kuin luulinkaan. En halua antautua vielä ja kompuroin ylös. Yritän juosta, mutta jalkani eivät kanna. En halua kuolla vielä... En halua kuolla vielä... Uusi vihlova kipu selässäni kertoo toisen nuolen osuneen maaliinsa. En anna itseni kaatua, vaan pakotan itseni jatkamaan. Metsänreuna häämöttää jo ja kompastelen valoa kohti kolmannen nuolen upotessa vasempaan reiteeni. Kaadun polvilleni juuri kun saavutan metsänreunan ja huomaan tuijottavani alas suunnattomaan rotkoon. Olen ansassa... He halusivat minut juuri tänne... Vilkaisen taakseni ja näen nuolen tulevan. En ehdi väistää sitä ja se uppoaa oikeaan kylkeeni. Katson jälleen rotkoon ja vilkaisen uudelleen taakseni. En tahdo kuolla... Minulla ei juurikaan ole enää vaihtoehtoja. Joko antaudun ja he katkaisevat kaulani tai pudottaudun rotkoon, jolloin saan sentään pitää pääni. En ehdi pohtia asiaa viidennen nuolen upotessa selkääni juuri lapaluiden väliin. Sulkien silmäni pakotan itseni liikkumaan eteenpäin alas rotkonreunalta ja tunnen ilmavirran pyyhkivän veren tahrimia kasvojani. Menetän tajuni pudotessani ennen kuin kosketan kivistä rotkonpohjaa.
Herään ja on pilkkopimeää. Olenko kuollut? Ei en voi olla. Me lohikäärmeet emme usko kuolemanjälkeiseen elämään tai muihinkaan ihmisten uskomuksin. Kun kuolet kehosi mätänee ja henkesi haihtuu ilmaan. Joten jos ajattelen jotain minun täytyy olla vielä elossa. Yritän liikkua, mutta se on mahdotonta. En pysy nostamaan edes päätäni. En kai sittenkin ole jäänyt ihmisten vangiksi? Yhtäkkiä himmeä valo valaisee ympäristöni ja havaitsen olevani melko suuressa huoneessa. Lojun selälläni kapealla vuoteella johon minut on kiinnitetty ilmeisen vahvoilla siteillä. Hiljaiset askeleet lähestyvät minua ja yritän kääntää päätäni vain huomatakseni että sekin on kiinnitetty vuoteeseen. ”Shh... Ei ole mitään hätää. Olet turvassa täällä.” Hiljainen naisenääni keskeyttää muodostumassa olleen pakokauhuni ja jähmetyn aloilleni pysyen visusti vaiti. ”Sinun ei tarvitse pelätä minua. Et ole enää omassa maailmassasi.” Nyt nainen astelee näköpiiriini ja jään tuijottamaan nuorta tyttöä hämmästyneenä; onko tuo nuori tyttö kuulemani äänen haltija? Tyttö ei voi olla ihmisvuosissa enempää kuin 15, ehkä nuorempikin ja tämän pitkät violetinmustat hiukset yltävät jo tätä nilkkoihin. Tytön kasvot ovat viattomat ja hymy hellä. Kuitenkin ääni, jonka kuulin sisälsi paljon auktoriteettia ja viisautta. Rohkaisen mieleni: ”Missä olen...” Ääneni on näköjään taas hieman omilla teillään, sillä lauseeni tulee esiin vain kuiskauksena. Tyttö istuutuu vuoteen reunalle ja laskee kätensä olalleni: ”Äänesi palaa pian. Et ole käyttänyt sitä useampaan kuukauteen oman ajanlaskusi mukaan. Minä olen Fay Winter ja olet tällä hetkellä kartanossani.” Tuijotan tyttöä epäuskoisena; kuulemani ääni on kuin onkin tytön. Nyt Fay naurahtaa: ”Olen vanhempi kuin näytän. Kuten sinäkin lohikäärmeystäväiseni. Täytin juuri äsken 4000 vuotta, mutta sinulla on ikää sitäkin enemmän, eikö totta? Millä nimellä voin muuten kutsua sinua?” Katson tyttöä täysin mykistyneenä; 4000 vuotta ja asuu yksin? Saan ääneni jälleen toimimaan: ”Drake... Nimeni on Drake... Mistä sinä... Mistä tiesit että olen lohikäärme?” Fay vakavoituu ja alkaa silitellä hiuksiani: ”Tiedän maailmasi ja sen ongelmat. En olisi saanut sekaantua asioihin, mutta en voinut jättää sinua kuolemaan rotkonpohjalle. Olen niin pahoillani joutuessani kertomaan tämän, mutta olet lajisi viimeinen... Jos olisin uskaltanut olisin voinut pelastaa muitakin... Olen niin kovin pahoillani...” Tuijotan tyttöä epäuskoisena ja katson kuinka kyynel vierähtää tämän poskelle. Itkeekö hän lohikäärmeiden kohtaloa? En voi koskettaa häntä, mutta toivon ääneni toimivan vakuuttavasti: ”Tiesin olevani viimeinen... Ja se ei ollut mitenkään sinun syysi...” Fay pyyhkäisee kyyneleen poskeltaan ja sivelee hellästi poskeani: ”Kiitos sanoistasi, mutta kannan tätä taakkaa ikuisuuden.” Hetken hän vain silittelee hiuksiani ennen kuin suoristautuu. ”Mutta nyt minun täytyy laittaa ruokaa. Olet taatusti nälkäinen.” Nyökkään jokseenkin surullisena menetettyäni hellän kosketuksen: ”Olen hieman nälkäinen... Mutta kuinka voin syödä, jos olen kiinni..?” Fay virnistää, mikä on hauskin näky useaan sataan vuoteen: ”Minä syötän sinua, tietenkin.” Tyttö vakavoituu jälleen: ”En voi päästää sinua irti vielä Drake. Särjit itsesi pahasti osuessasi rotkonpohjalla oleviin kiviin. Jos liikut nyt väärään asentoon kaikki tähänastinen parantuminen menee hukkaan. Ja viimeistään silloin Sarah-täti nylkee persnahkani…” Jälleen uusi virnistys ja käden heilautus ennen kuin Fay poistuu huoneesta jättäen minut yksin hämärään.
Lojun vuoteella edes yrittämättä irrottautua siteistä. Jokin tytössä saa minut luottamaan häneen estoitta. Luulisi että olen jo oppinut ettei kehenkään voi luottaa, mutta tämä outo tyttö astelee mennen tullen läpi jokaisen suojamuurini. Ilmeisesti nukahdin ajatellessani sillä herään kun askeleet lähestyvät vuodettani. Ennen kuin ehdin kysyä tulijan henkilöllisyyttä näen Fayn tarjotin käsissään. ”En kai herättänyt sinua Drake?” Yritän pudistaa päätäni, mutta se ei liiku: ”Olin vain horroksessa.” Alan pitää Fayn hymystä, se on aito ja ystävällinen. ”Hyvä... Ruoka olisi valmis. Ettekös te lohikäärmeet syökin niin kasviksia kuin lihaakin?” Nyökkäyskään ei tuntunut tänään onnistuvan: ”Olemme kaikkiruokaisia.” Fay istuutuu vuoteen reunalle tarjotin sylissään: ”Hyvä... No yritetäänkö syömistä? Älä ylläty jos nieleminen on aluksi hankalaa tai jos mahasi ei tahdo ottaa ruokaa vastaan. Olet ollut unessa yli puoli vuotta. Lisäksi asentosi on sanalla sanoen hankala, joten varo ettet tukehdu.” Hymyilen heikosti: ”Saanko sitä ruokaakin, vai kerrotko ohjeita koko päivän?” Fay hymyilee iloisesti: ”Illan itse asiassa. Mutta toki, tässä tulee ruokaa.” Katson kuinka hän pilkkoo perunaa ja jotakin lihaa tuoden pienet palaset lusikassa huulilleni. ”Anteeksi tämä lusikka, mutta haarukasta ruokasi pääsisi karkaamaan herkemmin.” Avaan suuni ja annan Fayn ruokkia minua kuin pientä lasta. Nieleminen todella osoittautui vaikeaksi ja jo muutaman suupalan jälkeen vatsani väittää olevansa täynnä. ”Ei enempää, Fay...” Tyttö laskee tarjottimen lattialle ja hymyilee hellästi: ”Oli odotettavissa ettet pysty syömään paljoa vielä.” Ymmärrän hyvin mitä hän tarkoittaa; kehoni ei ole saanut kiinteää ravintoa puoleen vuoteen nukkuessani parantavaa unta. ”Kiitos ruoasta, se oli hyvää. Muuten, mitä liha oli?” Fay hymyilee edelleen: ”Se on kanaa. Onko sinun maailmassasi kanoja?” Mietin hetken; kana... Onkohan se maaeläin vai lintu, vai kenties kala? ”En osaa sanoa. En tiedä tarkalleen mikä tämä kana on...” Fay ei naura, niin kuin oletan vaan yllätyksekseni vetäisee rintojensa välistä esiin suuren kirjan ja kääntelee sen sivuja hetken nostaen sitten sen niin että minäkin näen kuvan, jonka hän on etsinyt. ”Tämä on kana. Onko tuttu?” Katson kuvaa linnusta: ”Ei.. Meillä ei ole tällaista lintua.”
Jään jälleen miettimään maailmaani, johon en enää koskaan voi palata, mutta pian Fay palauttaa minut tähän hetkeen. ”Älä huoli Drake. Saat asua täällä niin kauan kuin ikinä haluat.” Puhuessaan tyttö veti ylläni olleet peiton pois ja havaitsin olevani alasti. Loistavaa, alasti ja kiinnisidottuna tuntemattomassa paikassa vieraan tytön kanssa. Fay näyttää ymmärtävän mikä tilanteessa saa minut hiljaiseksi ja laskee kätensä olalleni: ”Älä minusta välitä. Tutkin vain luittesi tilanteen. Sitten tiedän milloin voin päästää sinut liikkumaan.” Pysyn vaiti kun hän tutkii läpi lähes koko kehoni ja osaan jo arvata kysymättäkin kuinka huonossa kunnossa olen ollut Fayn minut löytäessä. Tyttö suoristautuu ja vetää peiton takaisin ylleni: ”Luulen että Sarah-täti määräisi tässä vaiheessa vielä viikon kiinnioloa, mutta minäpä en olekaan Sarah.” Katselen kuinka hän alkaa irrottaa siteitä ympäriltäni. En edelleenkään liiku lainkaan ja Fay näyttää tyytyväiseltä: ”Hyvä ettet liikkunut vielä. Katsotaan nyt yhdessä kuinka paljon voit liikkua satuttamatta itseäsi.” Nyökkään hitaasti ja havaitsen niskani olevan varsin jäykkä: ”Ainakaan niskani ei paljoa periksi anna.” Fay hymyilee lohduttavasti: ”Pian se jälleen vetreytyy. Nosta hieman oikeaa kättäsi.” Yritän nostaa kättäni ja alan tuskastua kun se pysyy tiiviisti vuodetta vasten: ”En... En pysty nostamaan kättäni...” Fay laskee kätensä olalleni: ”Älä yritä enempää. Lihaksesi eivät vain vielä jaksa liikuttaa raajojasi.” En tiedä pitäisikö minun uskoa Faytä vai huolestua; onko syy pitkässä liikkumattomuudessa vai jossakin huomattavasti pahemmassa? Fay silittää hellästi hiuksiani: ”Älä huoli. Et ole halvaantunut. Kehosi alkaa pian saada voimansa takaisin. Lepää nyt ja yritä hieman nukkua. Tulen takaisin aamulla aamupalan kera.” Nyökkään ja suljen silmäni: ”Kiitos kaikesta Fay. Hyvää yötä.” Tunnen hänen huulensa otsallani ja avaan silmäni hämmentyneenä. Fay hymyilee hellästi: ”Hyvää yötä ystäväni. Olkoon unesi mieluisia.” Suljen silmäni ja nukahdan hetkessä mieleni levollisempana kuin moneen sataan vuoteen.
Aikaa kuuluu useampi viikko ja lopulta jaksan liikkua ilman Fayn apua. Olen edelleen hieman hämilläni tytön minua kohtaan osoittamasta ystävällisyydestä ja avuliaisuudesta. Viimeksi vauvana on minut pessyt joku toinen ja sekin oli oma äitini. Tänään Fay tuli kotiin kumman hiljaisena ja olen odottanut hänen tulevan huoneestaan jo useamman tunnin. Huolestun koko ajan enemmän ja lopulta päätän lähteä katsomaan onko jokin vialla. Fayn huoneen ovi ei ole koskaan lukossa ja tämäkään kerta ei ole poikkeus. Avaan oven ja näen Fayn lattialle lyyhistyneenä: ”Fay!!” Kiirehdin hänen luokseen ja nostan hänet varoen käsivarsilleni. Tarkka hajuaistini kertoo verestä. Yhtäkkiä Fay avaa silmänsä: ”Drake?” Hän näyttää väsyneeltä ja hymyilen rauhoittavasti: ”Minäpä hyvinkin... Mitä tapahtui Fay? Haistan veren...” Fay sulkee silmänsä ja vavahtaa yrittäessään liikkua: ”Pieniä erimielisyyksiä johtoportaan kanssa, ei mitään vaarallista...” Hetken hiljaisuus ja sitten hän jälleen avaa silmänsä: ”Drake... Kutsuisitko Sarah-tädin? Selkäni kaipaa hieman hänen huomiotaan...” Nyökkään ja nousen jaloilleni Fay käsivarsillani; en halua jättää häntä lattialle. Astelen Fay käsivarsillani ensimmäiseen kerrokseen ja soitan Sarahille. Tämä oli outo laite vielä muutama viikko sitten, tämä puhelin. Sarah saapuu muutamassa hetkessä ja jos en olisi tiennyt olisin voinut yllättyä hänen astuessaan ulos siivouskomerosta. ”Mistä on kyse?” Sarah astelee rauhallisesti lähemmäksi ja lasken Fayn sohvalle. ”Putosin kellarinportaat?” Fay vastaa ennen kuin ehdin sanaakaan sanoa. Näen Sarahin ilmeen synkistyvän; hänkin on haistanut veren. ”Vai portaat... Pystyt kyllä parempaankin Fay.” Seuraan sananvaihtoa sivusta; ei ole minun asiani. ”Öh..? Räjäytin pontikkapannuni?” Nyt Sarah nauraa: ”Vai niin... En uskoisi tuota vaikka olisit nokinen ja lemuaisit viinalta. Et koskaan räjäyttäisi arvokasta pontikkaasi.” Fay vakavoituu ja nyökkää: ”On paljonkin asioita joita en koskaan tekisi... En esimerkiksi koskaan vahingoittaisi ketään pysyvästi, tottelisi päättömiä määräyksiä, kertoisi sinulle totuutta ensi kysymällä tai menisi naimisiin Emishin kanssa.” Näen Fayn virnistävän tyynyä vasten ja Sarah huokaisee. ”Kerrohan nyt. Et kai vain ollut tänään neuvoston edessä?” Fay pudistaa päätään: ”En tietenkään Sarah-täti. Olin heidän alapuolellaan kun he ruoskivat minut.” Jähmetyin sanat kuullessani: ”Ruoskivat?!” Matala murina pakeni kurkustani ennen kuin ehdin sitä estää ja Sarah kääntyi katsomaan minua: ”Hillitse itsesi Drake. Pantasi valitettavasti toimii täälläkin.” Painan pääni ja vaikenen; tiedän olla vihastuttamatta Sarahia. Fayn käsi sivelee käsivarttani ja katson häneen yllättyneenä. ”Älä huoli Drake. Neuvosto antaa sinun jäädä...” Fayn ääni häipyy loppua kohden ja alkaa kuulostaa ärtyneeltä. Arvaan kyllä, mitkä ovat ehdot. ”Saan jäädä, mutta niin jää pantanikin...” Sarah pudistaa päätään. ”Se on neuvoston tahto. Meidän täytyy kunnioittaa neuvostoa.” Fayn ääni on vain hiljainen kuiskaus ja epäilen ettei Sarah kuullut sitä: ”...Periaatteessa...” Nyökkään ja astelen ovelle: ”Jätän teidät kahden.” Astelen takaisin huoneeseeni ihmetellen mitä Fayn lisäys mahtoi tarkoittaa.
Myöhemmin samana iltana Fay astelee huoneeseeni juuri kun olen tullut suihkusta. Seison täysin alasti keskellä huonettani pitkiä hiuksiani kuivaten, kun ovi avautuu ja Fay katsoo minua hymyillen: ”Olet vaikuttava näky ihmismuodossasikin, Drake. Palan halusta nähdä miltä näytät muututtuasi.” Punastun ja kiedon kostean pyyhkeeni nopeasti lantiolleni: ”Fay...” Tyttö nostaa kätensä ja vaikenen; hänellä on vielä sanottavaa. ”Tule istumaan kanssani Drake. Minulla on sinulle kerrottavaa.” Seuraan Faytä vuoteeni luo ja istuudun sen reunalle tytön viereen: ”Kerrottavaa?” Fay nyökkää ja laskee kätensä syliinsä huokaisten: ”Sinun on aika kuulla millaiseen maailmaan olen sinut tuonut. Ja sen jälkeen voit päättää jäätkö tänne vai etsimmekö sinulle toisen asuinpaikan.” Hän on hetken hiljaa ja nyökkään kuuntelemisen merkiksi. ”Tämä maailma on nimeltään Zindaran ja maailmaamme hallitsee voimakas neuvosto. Neuvoston tehtävänä on pitää maailmamme rauhallisena ja estää aikamatkustuksen aiheuttamat muutokset muissa maailmoissa. Siksi meillä on varsin tiukat säännöt mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Maailmaamme tulee toki pakolaisia muista maailmoista, mutta he pääsevät sisään vain jos heillä ei ole minkäänlaisia ilkeitä aikomuksia ja jos heidän tulonsa ei vaikuta heidän oman maailmansa historiaan. Me emme saa tuoda ketään mukanamme tai vaikuttaa tapahtumiin maailmoissa joissa vierailemme.” Fay vaikenee hetkeksi hymyillen veikeästi ja katson häneen pahoittelevasti: ”Toit minut tänne...” Tiedän mihin olemme menossa. Faytä rangaistiin minun takiani. Tyttö laskee kätensä olalleni: ”Älä syytä itseäsi. Saat jäädä, koska sinun katoamisesi ei muuttanut historiaa maailmassasi. Putoamisesi rotkoon sinetöi koko jutun. Kukaan ei vaivautunut tarkastamaan olitko todella siellä. Olit maailmasi viimeinen lohikäärme kunnes metsästäjät tavoittivat sinutkin ja lohikäärmeet katosivat ikuisiksi ajoiksi. Minun rangaistukseni oli lievä ja olen kohta täysin kunnossa..” Nyökkään ja Fay hymyilee hellästi: ”Kerron sinulle vielä jotakin ja sitten mennään puutarhaan. Täällä meidän maailmassamme aika ei kulu. Vuoden ajat vaihtuvat ja vuodet vierivät, mutta me emme muutu tiettyyn ikään päästyämme. Jos tulet ulottuvuuteemme vanhana, säilyt vanhana, mutta et vanhene lisää, jos tulet lapsena, kasvat pikkuhiljaa täysikasvuiseksi ja lopetat vanhenemisen. Tämä on yksi maailmamme perussääntö, joka ei muutu vaikka neuvosto kuinka yrittäisi. Toinen perussääntö on että mikä tahansa on täällä mahdollista, jos vain tietää miten sen saa aikaan.” Nyt Fay hymyilee pelottavinta hymyään, jonka olen koskaan nähnyt. Hänen silmänsä ovat kylmät kuin jäätyneet jalokivet, mutta hymy on lämmin ja ystävällinen. ”Neuvosto tietää paljon mutta on asioita joita hekään eivät tiedä.” Fayn silmät pehmenevät jälleen ja hän naurahtaa: ”Pelästytin sinut. Anteeksi. Maailmamme on rauhallinen ja turvallinen paikka elää neuvoston valvoessa. Tänne hyväksyttyjä ei koskaan karkoteta, elleivät he tee jotakin todella pahaa. Maailmamme alkuperäisasukkaat ovat kaikki eien-demoneja ja me kaikki hallitsemme ajankäytön. Toiset paremmin ja toiset huonommin. Esimerkiksi keittiössä on hyvä leikkiä ajalla. Voit aina lainata mennyttä aikaa jos jokin ei näytä valmistuvan ajoissa.”
Kuuntelen Fayn sanoja huolella; tiedän tietojen olevan minulle tarpeen. ”Te siis matkustatte ajassa eri maailmoihin? Ja satuit vain olemaan käymässä, kun minä…” En voi olla kysymättä ja Fay hymyilee pirullisesti: ”Totta. Matkustamme ajassa, mutta myös ulottuvuudessa. Me emme elä samassa maailmassa eri aikana, vaan eri maailmoissa ja eri aikana. Ja minä en vain sattunut olemaan maailmassasi pudotessasi. Minä tulin sinne täysin tietoisena kohtalostasi.” Fay vakavoituu ja ottaa käteni omaansa nousten ylös: ”Ja tietojeni avulla olisin voinut pelastaa useampia lohikäärmeitä, mutta vasta sinun kohdallasi minulla oli rohkeutta siihen. Siksi aionkin tehdä jotakin, mikä ei ole mahdollista.” Tyttö vetää minut ylös ja johdattaa ulos huoneestani. Tajuan vasta nyt että minulla on vain kostea pyyhe vaatteenani. ”Fay... Vaatetukseni on hieman heikonlaatuinen...” Fay vilkaisee minua tietävästi: ”Tiedän sen ja vakuutan että kohta et tarvitse edes tuota onnetonta pyyhettä.” En saa sanaa suustani vastauksen kuultuani ja seuraan häntä äänettömästi aina puutarhaan saakka. Leuto tuuli puhaltaa hiukset kasvoiltani ja nautin kesäillan lämmöstä ihollani. ”Miksi toit minut tänne?” Uteliaisuus alkaa viimein viedä voiton ja kun pysähdymme puutarhan aukiolle yllätyn Fayn halatessa minua lujaa: ”Muista kuka olet, tai et palaa ennallesi.” Muuta sanomatta Fay irrottaa kaulapantani ja putoan polvilleni voimakkaan tunteen kulkiessa läpi kehoni. ”Fay...” Katson tyttöä edessäni tietämättä mitä sanoa. Fay hymyilee kannustavasti ja sivelee hellästi poskeani: ”Muutu Drake. Sinulta on kielletty muuttuminen vuosituhansien ajan, vaikka se on synnyinoikeutesi. Nyt on sinun aikasi ottaa se takaisin.” Tunnen muutoksen alkavan; se on kivuton ja ohi nopeasti. Havaitsen katsovani maailmaa korkeammalta kuin ennen ja vilkaisen Fayhin. Tyttö seisoo edelleen edessäni, mutta hän näyttää pikkuruiselta. ”Fay?” Ääneni on erilainen kuin ennen. ”Olet kaunis, Drake.” Fayn ääni kantautuu korviini hellänä ja lasken päätäni alemmas. Samassa Fay istuu selässäni ja hymyilee: ”Mitä jos kokeilisit siipiäsi, Drake.” Nyökkään ja suoristan siipeni. Jostakin mieleni perukoilta tulee tieto kuinka lentää ja ennen kuin huomaankaan olen ilmassa. Fay istuu luottavaisena selässäni ja lennämme useamman tovin, ennen kuin laskeudun ja muistan Fayn ohjeen. Muutun takaisin ihmiseksi yhtä kivuttomasti kuin olin aiemmin muuttunut lohikäärmeeksi. Olen sanaton seisoessani Fay vierelläni katsoen tummuvaa taivasta. Ensimmäisen kerran eläessäni olin muuttunut, olin lentänyt ja olin todella ollut se miksi synnyin.
Frontpage Review fiction Next chapter